Latautunutta kuulumisten kyselyä ja vastaamisen vaikeus

Latautunutta kuulumisten kyselyä ja vastaamisen vaikeus

29.10.2021

Olin aikoinaan opiskelijavaihdossa Barcelonassa. Ensimmäisen kuukauden vietin kovassa flunssassa, mikä hankaloitti asioiden hoitoa ja muihin tutustumista. Juuri ennen ulkomaille lähtöä erosin pitkästä suhteesta ja tunsin aluksi musertavaa yksinäisyyttä. Mummoni kuoli reissuni alkuaikana. Vaikka nautin kaikesta uudesta, upeasta kaupungista ja paikanvaihdoksesta, ei minulle muuten kuulunut kovin hyvää. 

Tapaamisissa ihmiset kyselivät yleisen tavan mukaan kuulumisiani. Tiesin kyllä, että kysymykseen ”¿Cómo estás?” tai ”How are you?” oli olemassa tietty rutiinilla toistettava neutraali vastaus. Mutta en vain pystynyt sanomaan, käytännössä valehtelemaan, että ”kaikki ok, voin hyvin”. Tai jos onnistuin sen suustani päästämään, naamani oli sellaisessa tuskan irvistyksessä, että hämmentyneen kyselijän oli pakko sekä kysellä että olla valmis kuulemaan lisää. 

Suomessakin kun tapaamme tuttuja, kyselemme herkästi mitä kuuluu. Ylen Tonttuakatemia-ohjelmassa tanskalaislähtöisen tontun suomenkielinen kommunikaatio rajoittui ”Mitä kuuluu, mitä kuuluu?” kysymyksen hokemiseen. Lauluissa lauletaan ”Hei hei mitä kuuluu sä kysyt ja kaikki on ok” tai ”Mitä sulle kuuluu, kiitoksia hyvää ”ja sitten livetään äkkiä paikalta.

Kun tapaamme tuntemattomia, kysymme lisäksi usein, mitä sinä teet. Tarkoitamme sillä, kuinka elätät itsesi, mikä on ammattisi ja missä olet töissä tai opiskelet. Kuinka täytät arkesi? Mikä on paikkasi tässä järjestelmässä nimeltä yhteiskunta?

Entäs jos näihin kysymyksiin ei ole leppoisaa small talk -vastausta? Jos ei oikein tee mitään tai ei kuulu minnekään, jos menee huonosti. Mitä silloin vastataan? Tai jos on muuten työ- tai opiskeluelämän ulkopuolella, mutta on onnistunut siitä huolimatta rakentamaan arjestaan mielekkään, sopivan puuhakkaan ja sosiaalisen. Haluaako kyselijä todella kuulla aidon vastauksen?

Voi olla, että vastaaja kuittaa asian mutisemalla ”ihan hyvää” tai jotain yleispätevää ilmojen pitelemisestä. Tai että hän etsii töitä tai on välitilassa. Irvistystään hän ei ehkä pysty peittämään. Voi olla, että hän tuntee häpeää omasta tilanteestaan tai siitä ettei voi vastata kysymyksiin kuten odotetaan. Voi olla, että kun tarpeeksi monta kertaa joko kaunistelee tilannettaan tai rehellisesti vastaamalla aiheuttaa kyselijälle epämukavan olon, ahdistus noista tilanteista kasvaa niin suureksi, että mieluummin jättää menemättä ja sulkeutuu oman seuraansa. Kun ei kohtaa muita, ei aina tarvitse kohdata samalla tavalla itseäänkään. Omassa olossa voi olla tarpeeksi kestämistä ilman että joutuu ottamaan vastuuta toisten tunnelmista.

Kun toiselta kyselee tekemisiä tai työpaikkoja, tulee helposti samalla muotoilleeksi piiloviestin siitä, ettei kukaan ole sellaisenaan kiinnostava ja arvokas. Ihmisarvo tai sosiaalinen asema ikään kuin lunastetaan vain sillä, että tienaa elantonsa rehellisellä työllä. Jos ei töissä ole, niin ainakin tähtäin on oltava siihen suuntaan jossain siellä tittelillä nimetyllä sosiaalisesti hyväksyttävässä lokerossa. Kaikki muu hämmentää.

Sekin nimittäin voi hävettää, että on ihan tyytyväinen tilanteeseensa, mutta ei vain vastaa kysyjän mielikuvaa, siitä millaista on työ- ja opiskelumaailman ulkopuolinen elämä. Voi pelätä saavansa huutia lorvimisesta ja toisten kustannuksella elämisestä. Voi tuntua siltä, etteivät esimerkiksi omat harrastukset, vertaisryhmät, vapaaehtoistyö, läheisistään huolehtiminen, rauhallinen materian tavoittelusta vapaa ja luovuuteen kannustava elämä tai omasta hyvinvoinnistaan huolehtiminen ei ole oikea vastaus tuohon kysymykseen.

Kuinka voisimme kysyä kuulumisia ja tekemisiä avoimin mielin, niin ettei vastaajille tai vastauksille ole olemassa vain yhtä sopivaa lokeroa? Ja kohdata tutut ja tuntemattomat ihan vain ihmisinä itsenään?

Kun on auki, sulkeutuu kotiin

Jos rahasta on todella tiukkaa, on usein helpompi jäädä vain kotiin. Voi joutua valitsemaan, mihin menoon bussilippunsa käyttää. Päässään saattaa laskeskella että jos tilaan teetä tai yhden ison limsan, voisin ehkä sen varjolla hengata jossain pari tuntia. Mutta kun liikkeelle lähtee, joutuu lompakkoaan raottamaan helposti enemmän kuin oli ennakkoon ajatellut. Syy voi olla narikkamaksu, vessamaksu, kallis hintataso, yllättävä ruokailu, yötaksa, vuorotellen toisille tarjoaminen ja muut ex tempore -ideat. Ympärillä ihmiset saattavat lennosta tilata purtavaa tai pyytää osallistumaan lahjaan. Näissä tilanteissa on vaikea sanoa ääneen, ettei minulla ole varaa nyt mihinkään ylimääräiseen ja kaksi euroakin on nyt liikaa. Tuntee häpeää ja itsensä ikäväksi ihmiseksi jos kieltäytyy tai tuo köyhyytensä toisten ilonpidon keskelle. Synttärikutsutkaan eivät aiheuta pelkästään riemua jos mukana pitää tuoda muutakin kuin onnittelut.

Jos roposet tulevat tilille toimeentulotuen muodossa, häpeä ja ylianalyyttinen itsensä ja ostokäyttäytymisensä tarkkailu liimautuu kylkeen. Voi ei, nyt ne näkevät tiliotteeltani, että ostin karkkia! Join oluen! Menin päivystykseen taksilla! Maksoin huomautusmaksun! Tilasin kebab-annoksen! Näkymätön tiukkailmeinen tarkkailija lyö henkisesti kepillä sormille lähes kaikista menoista ja ostoista. Syyllisyys, pelko ja itsensä arvottaminen seuraa mukana. Oliko tämä tarpeellinen? Ansaitsinko tämän? Peruvatko he tukeni jos näkevät, että käytin tällaiseen rahaa?

Kun huonon ihmisen viitan on kerran pukenut päälleen, sen painon voi tuntea haamukipuna harteillaan vaikka oma tilanne muuttuisi. Arvottomuuden lokero ei kaunista katsojaa eikä katseen kohdetta. Harva liian ahdas lokero kaunistaa.

Salla Hänninen, työkokeilija ja ihminen

Kuvat: Unsplash ja Gratisography