Käsityöläistaiteilijaelämää

Keitä ovat ihailemani Suuret Taiteilijat ja minkä takia kädentaitajat eivät ole heidän joukossaan?

Mantra (2020)

Olen ihaillut taiteilijaelämää aivan lapsesta saakka. En niinkään sitä Ismo Alangon versiota, vaan enemmänkin sellaista, mistä vallankumoukselliset boheemit laulavat elokuvassa Moulin Rouge: tärkeintä elämässä on vapaus, kauneus, totuus ja rakkaus. Olin ala-asteikäisenä kuvataidekoulussa, yläasteella piirsin nettisarjakuvaa ja lopulta valmistuin ylioppilaaksi Helsingin kuvataidelukiosta. Mutta vaikka kuinka väitin olevani taiteilija, en kuitenkaan uskonut siihen tosissani.

Kaikki ihailemani Suuret Taiteilijat (henkilöt, jotka ovat tunnettuja luovien taitojen mestareita), kuten Tove Jansson, Frida Kahlo ja Vincent van Gogh, maalasivat tai piirsivät tai tekivät grafiikkaa! Mutta kyllähän minäkin piirsin ja maalasin. Ostin myös lukiosta päästyäni kaikki Tuulikki Pietilän julkaisemat taidegrafiikan oppikirjat ja opettelin linoleikkausta. Maksoin itseni kipeäksi vuokraamalla paikan keramiikkapajalta, jossa vietin kuukausien ajan kerran viikossa 8 tunnin työpäivän, kädet upotettuna saveen. Kaiken tämän taustalla kuitenkin tiesin, ettei intohimoni ollut tässä Suuressa Taiteessa. Tämä tarkoitti, ettei minusta itsestäni koskaan tulisi Suurta Taiteilijaa.

Intohimoni on aina, AINA, ollut käsitöissä. Viimeisenä kesänä ennen kouluunmenoa Maire-mummoni opetti minut virkkaamaan (ja kertoi minulle, ettei Joulupukkia ole olemassa, mutta mitä pienistä). Tämän jälkeen opettelin neulomaan ja sille tielle jäin. Minulla oli jo lapsena keskittymisvaikeuksia, mutta kun rupesin yläasteella neulomaan oppituntien aikana, keskityin enemmän opetettuun asiaan kuin vihkojen marginaaleihin piirtelyyn. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän opin eri käsityötekniikoita. Neulon edelleen ollessani luennoilla. Käsityöt ovat niin oleellinen osa arkeani, että niiden tekeminen oli minulle kuin TV:n katsomista: hauskaa ajanvietettä, mutta ei mitään suurempaa. Neulomani asiat olivat myös hyvin arkisia ja hyötykäyttöön sopivia, kuten pipoja tai villasukkia. Virkatessa leikin enemmän, mutta tämä leikki sai minut myös vähättelemään tekemääni työtä. Amigurumit, virkatut pehmolelut, olivat juuri niitä: leluja.

Kuten monella muullakin, elämänkatsomukseni muuttui pandemian alettua vuonna 2020. Olin juuri julkaissut sähköisenä omakustanteena täyspitkän sarjakuvakokoelman, mutta sarjakuvan työstäminen ei tullut minulta täysin luonnostaan. Rupesin miettimään tosissani, miksi minulla oli niin pakottava tarve piirtää jotain koko ajan, jos piirtäminen ei ollut minulle sitä kaikkein merkityksellisintä ajanvietettä. Haaveilinko edelleen siitä, että minustakin tulisi Suuri Taiteilija, kuten Jansson, Pietilä, Kahlo tai van Gogh…

Tämä mietiskely sai minut tekemään ensimmäisen sarjan teoksia, joita kutsun minun ”pirtanauharunoiksi”: kudoin nauhaan poimimalla lyhyitä tekstejä, jotka ompelin kiinni kehykseen.

Postikortti Joensuuhun (2020)

Miksi käsityöt eivät voisi olla Suurta Taidetta? Miksi olen aikaisemmin ajatellut näin? Koen suurimman syyn olevan kädentaitojen yleisessä aliarvostuksessa: käsityöt, kuten neulominen tai kutominen, olivat perinteisesti ”naisten työtä” ja kuuluivat pitkään osaksi arkea. Kliseinen ajatus mummosta neulomassa villasukkia kaikille lapsenlapsilleen on edelleen tiukassa. Saamani taidekasvatus, sekä lapsena että kuvataidelukiossa, painotti vahvasti maalaus-, piirustus- tai jopa valokuvataiteen merkitystä. Opin taidehistorian tunneilla siitä, minkälaisia ryijyjä Akseli Gallen-Kallela suunnitteli, mutta en koskaan sitä, kuka ryijyn oikeasti valmisti. Gallen-Kallela ei istunut itse kangaspuiden takana kutomassa suunnittelemaansa ryijyä, vaan työn teki joku toinen, unohdettu.

Larry (Rachel Ingallsin mukaan) (2022)

Neulon ja virkkaan edelleen arkikäyttöön sopivia asioita, mutta luon niiden lisäksi teoksia, jotka sopisivat taidemuseon tai -gallerian seinälle. Taide on minulle itseisarvo, joten tekemälläni tekstiilitaiteella ei tarvitse olla muuta merkitystä kuin olemassaolo. Ihailemieni Suurten Taiteilijoiden joukkoon olen lisännyt Riitta Nelimarkan, Siina ”Momman Siina” Rinteen ja Anna-Karoliina Vainion. Heidän taiteensa avulla pääsin vihdoin tajuamaan, että kappas vain!

Olenhan minäkin taiteilija.

Kirjoittaja: Ella Rautiainen, jokapaikanmartta ja Hyvät Martat ry:n puheenjohtaja