| |

Ystävien avulla eteenpäin

Etiopialaisen vammaisten naisten järjestön toiminnanjohtaja Dibabe Bacha kertoo elämäntarinaansa. Yksin ei pärjää kukaan.

Hankekoordinaattori Yididya Workesha ja toiminnanjohtaja Dibabe Bacha joulukuussa 2017

Synnyin maaseudulla vuonna 1972 Etiopian ajanlaskua (Suomen vuonna 1979). Kahdeksanvuotiaana sain ilmeisesti jonkun tulehduksen ja vähitellen näkökykyni hävisi. Minua yritettiin hoitaa, mutta koska samaan aikaan Etiopiassa oli meneillään vallankaappausyritys, Addiksen sairaalat olivat täynnä haavoittuneita eikä hyvää hoitoa ollut saatavissa. Kokonaiseen vuoteen en saanut kunnon hoitoa.

Yksi lääkäreistä suositteli minua sokeainkouluun, mutta se oli tarkoitettu vain orvoille. Minä asuin tätini kanssa Addiksessa ja vanhempani olivat elossa. Lopulta pääsin saksalaisen kirkon kouluun, joka oli Etiopian ensimmäinen integroitu koulu sekä näkeville että näkövammaisille. Pidin koulusta ja olin hyvä oppilas. Pystyin auttamaan muitakin läksyissä. Minulla oli ystäviä ja minua tarvittiin. Kun sitten koulun jälkeen pääsin yliopistolle lukemaan sosiologiaa ja sosiaaliantropologiaa, oli se minulle ensin shokki. En tuntenut ketään eikä ollut mahdollista käyttää pistekirjoitusta muistiinpanojen tekemiseen. Olisin halunnut nauhoittaa luentoja, mutta opettajat eivät aina suostuneet siihen. He pelkäsivät sanovansa jotain liian poliittista, jota olisi voitu käyttää heitä vastaan.

Ystäväverkostot kantavat

Vähitellen tilanteeni helpottui. Sain seurakunnasta itselleni ystäviä ja opinnot suoritettua. Hyvin pian sen jälkeen tulinkin Etiopian vammaisten naisten yhdistykseen EWDNA:an ensin vapaaehtoiseksi ja myöhemmin sosiaalityöntekijäksi. Vapaaehtoisena ensimmäinen tehtäväni oli koordinoida naisten yhteisiä tapaamishetkiä, kahviseremonioita. Tuemme toisiamme jakamalla arkisen elämän huolia ja selviytymisvinkkejä. Sosiaalityöntekijänä tapasin myös paljon jäseniämme kahden kesken. He tiesivät, että minulle voi soittaa mihin aikaan tahansa ja keskustella luottamuksellisesti. Vuodesta 2017 alkaen olen johtanut EWDNA:a. Minulla on hyvä tiimi ja tiedän tekeväni tarpeellista työtä joka päivä.

Dibabe Bacha Vammaisten päivän seminaarin puhujana joulukuussa 2017

Koti ei aina ole paras paikka

Koska olen itsekin elänyt sukulaisten hoivissa, minulla on käsitys siitä, minkälaisia konflikteja se voi aiheuttaa. Tämän vuoksi myös ymmärrän naisia, joilla ei mene omissa kodeissaan kovin hyvin. Tätini suhtautui naimisiinmenooni epäillen. Hän ei edes tullut häihini, koska ei voinut uskoa, että mieheni olisi oikeasti rakastunut sokeaan naiseen. Hän kuvitteli, että perheeltä halutaan vain taloudellisia etuja. Mieheni on aina ymmärtänyt työtäni hyvin ja meillä on nyt 8- ja 4-vuotiaat pojat, joita viemme vuorotellen kouluun. Myös veljeni tyttö asuu luonani ja auttaa kotona lasten kanssa. Olen nyt ollut naimisissa yhdeksän vuotta.

Ovet auki maailmaan

Pienenä unelmoin juristin työstä. Nyt unelmoin siitä, että parlamenttiin saataisiin vammainen naispuolinen edustaja, joka oikeasti alkaisi puolustaa oikeuksiamme ja luoda työmahdollisuuksia. Toivon, että tyttöjen unelmia ylipäätään kuunneltaisiin ja että kotien ovet avattaisiin niin, ettei kukaan enää piilottelisi vammaista perheenjäsentään.

Haastattelun varhaisempi versio on ilmestynyt Martat-lehdessä vuonna 2017. Martat ja Kynnys ry. tukevat EWDNA:n työtä. Lahjoita nyt – kauttamme apusi menee turvallisesti perille.

 

Jätä kommentti

*

Jaa sivu