Kymmenet tuhannet naiset ja tytöt ovat olleet mukana Martta-hankkeissa 40 vuoden aikana. Tässä on joitakuita heistä. Sivu täydentyy kevään mittaan myös suomalaisten työntekijöiden ja marttojen kokemuksilla ja tarinoilla.

”Ihmiset luulevat, että kaupasta ostettu ruoka on parempaa kuin kotona kasvatettu. Niinpä elintärkeät munat myydään ja rahoilla ostetaan vaaleaa leipää. Me emme suunnittele ihmisille vaan ihmisten kanssa. Tabut ja väärät uskomukset häviävät parhaiten koulutuksen myötä. Tie voi olla pitkä, mutta se on ainoa tie.”

– Maendeleo ya Wanawake -järjestön koulutuspäällikkö Leeah Muuya, Kenia, 1980-luku

”Meidän projektiemme tarkoitus ei ole antaa naisille pikku puuhasteltavaa, vaan tuottaa rahaa. Naisprojektit ovat usein huonosti suunniteltuja. Maailma on täynnä erilaisia sukankutomis- ja virkkuukursseja, jotka vievät naisilta kallisarvoista aikaa mutteivät synnytä tuottoisaa elinkeinoa. Niitä varten ei tehdä markkinatutkimuksia eikä kannattavuuslaskelmia. Ne perustuvat perinteiselle rooliajattelulle ja uskomukselle, että naisten työ ei ole oikeaa työtä. Kirkossa känyti voi olla harrastus, peltotyö ei. ” ”Teissä (Martoissa) on sama henki kuin meissä.”

Mabel Moyo, Jekesa Pfunga Vulinqqondo -järjestön toinen puheenjohtaja, Zimbabwe, 1990-luku, kuvassa suomalaisessa sienimetsässä

”Kun kysyt yleisöltäsi jotakin, saatat saada vastauksen, joka on väärin tai outo. Älä koskaan tyrmää vastausta. Kiitä ensin, ja sano sitten, että voisit hieman täydentää. Koskaan ei voi tietää, mikä ihmisen tausta on. Ehkä hänellä on vaikeuksia kotona tai jotain muita huolia, jotka vievät hänen ajatuksensa. Älä lannista häntä moittimalla huonoa vastausta. Neuvonnan päätteksi kerrataan tärkeimmät asiat. Ihmiset eivät yleensä tule paikalle täsmällisesti. Jotkut tulevat pitkän matkan päästä ja saattavat myöhästyä alusta. Jos teet hyvän yhteenvedon, kaikki hyötyvät luennosta. Afrikassa perheet ovat suuria. Kun naiset kertovat oppimastaan, tieto leviää. Kurssin lopussa muistutamme aina: jakakaa tieto. Älkää pitäkö sitä itsellänne.”

Noelie Ouandaogo, kotitalousneuvoja, Burkina Faso, 2000-luku, kuvassa burkina fasolaisia kotitalousneuvojia hankkeen päätösseminaarissa

”Olen liikuntavammainen, toinen käsi ja jalka eivät toimi kunnolla. Myyn ohikulkijoille välipalaksi samosoja ja ranskalaisia perunoita. Elätän myös äitiäni, asumme kahden kesken. Syömme injeraa ja kikherneistä tehtyä shiro-kastiketta. Sillä pärjää. Unelmani on, että vammaiset naiset Etiopiassa ymmärtäisivät, ettei vammaisuus ole synti. Ensin se pitää ymmärtää itse, sitten muutkin ymmärtävät.”

Addisalem Keremisa, EWDNA-järjestön jäsen, Addis Abeba, Etiopia, 2018

”Moni ihmetteli, miksi vammaisille naisille tarvitaan oma järjestö. Meillä on valtakunnalliset järjestöt esimerkiksi näkö- ja liikuntavammaisille ja paljon paikallisyhdistyksiä. Ongelmana on, että niissä johtopaikkoja pitivät miehet. Naiset eivät uskaltaneet keskustella niissä omista ongelmistaan.

Vammainen nainen kehitysmaassa on kolminkertaisesti haavoittuvassa asemassa. Elämän vaikuttavat naiseus, köyhyys ja vammaisuus. On tyypillistä, että vammaisia naisia käytetään eri tavoin hyväksi. Kodeissa he saavat usein hoitaa veden kantamisen ja pyykin pesun, mutta kukaan ei kysy heidän toiveistaan. Muut menevät kouluun, mutta kukaan ei ajattele heidän tulevaisuuttaan.

Seksuaalisuudesta, ehkäisystä, itsensä suojelemisesta tai omista oikeuksista ei ole helposti tietoa saatavilla. Näin naiset ovat helposti hyväksikäytettävissä. Tyypillinen jäsenemme on yksinhuoltajaäiti, joka on tullut raiskatuksi tai muuten hyväksikäytetyksi epätasa-arvoisessa suhteessa. Miestä ei näy enää missään, ei ole koulutusta eikä ammattitaitoa. Tästä lähdemme liikkeelle monen naisen kanssa.”

 ”Aluksi kokoonnuimme kodeissa, kirkoissa, pihoilla. Jaoimme esitteitä uudesta yhdistyksestä. Saimme pienen toimistohuoneen käyttöömme valtiolta. Tuossa vaiheessa meidät esiteltiin suomalaiselle Kynnys ry:lle ja sen toiminnanjohtajalle, Kalle Könkkölälle. Kalle otti asiamme omakseen ja Kynnys alkoi tukea työtämme.

”Toiveeni etiopialaisten vammaisten naisten elämän paranemiseksi ovat koti, koulu, oma työ. Monet jäsenistämme puhuvat nykyisin kotikylissään avoimemmin vammaisten naisten elämästä ja oikeuksista. Seuraava askel on saada koulutusta ja oma talous kuntoon. ”

  • Berhane Daba, EWDNA-järjestön perustaja, Addis Abeba, Etiopia, 2017

 

 

EWDNAn toiminnanjohtaja Berhane Daba

 

Jaa sivu