Elin Augusta Malin (o.s. Nikander; 15.12.1868 Helsinki – 2.9.1959 Helsinki) toimi Martta-Yhdistyksen sihteerinä 1921–1924, rahastonhoitajana ja pitkäaikaisena ja aktiivisena luottamushenkilönä vuosina 1903–1936.

Malinin vanhemmat olivat tehtailija Johannes Ristonpoika Nikander (1836–1889) ja Sofia Vilhelmina Degerth (1845–1898). Vuonna 1896 hän avioitui varatuomari Karl Axel Hjalmar Malinin (1864–1947) kanssa, joka työskenteli hallintosihteerinä korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Perheeseen syntyi kaksi lasta: Arvo Johannes (1897–1994) ja Aino Elina (1899–1991).

Malin kävi tyttökoulun ja suoritti suomenkielisen jatko-opiston. Opiskeluaikaan häntä kuvattiin kaunottareksi, joka osallistui aktiivisesti Suomalaisen Seuran toimintaan pääkaupunkiseudun muiden sivistyneistöön kuuluneiden kanssa. Opiskelun päätyttyä hän toimi lyhyen ajan opettajana ja palovakuutusyhtiö Pohjolan palveluksessa. Hallintosihteerin puolisona hän kykeni osallistumaan ilman työsitoumuksia erilaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Järjestötyö ja hyväntekeväisyys olivat hänen sydäntään lähellä. Olga Oinola kertoo Naisten ääni lehdessä Elinin 60-vuotisjuhlaartikkelissa, että martat oli kuitenkin Malinin rakkain helmalapsi.

Marttaura

Elin Malin oli Martta-Yhdistyksen ja sittemmin Suomalaisen Marttaliiton johtokunnanjäsen 1903–1936. Vuosina 1921–1924 hän toimi Martta-Yhdistyksen sihteerinä (nykyisin pääsihteeri). Kotimaisen marttatoiminnan ohella hän kuului vuodet 1924–1936 Pohjoismaisen Emäntäliiton (nykyisin Nordens Kvinnoförbundet) johtokuntaan. Ennen marttauransa lopettamista Elin ehti toimia 10 vuotta myös marttaliittojen yhteisessä keskustoimikunnassa hoitaen sen ulkomaankirjeenvaihtoa vuoroin varapuheenjohtajana, sihteerinä ja rahastonhoitajana. Hänen oma yhdistyksensä oli Helsingin Marttayhdistyksen vanhin marttakerho, Virike, jonka perustajajäsen hän oli, toimien milloin puheenjohtajana, milloin varapuheenjohtajana.

Luottamustoimissaan Elin Malin liikkui eri puolilla maata toimien mm. Salmin kihlakunnan marttatyön valvojana. Marttatyössä Elin Malinin nimi on jäänyt elämään monen marttayhdistyksen perustajana. Elinin ääni tuli tutuksi erilaisten esitelmätilaisuuksien ohella myös radiosta, jonne hän teki vuonna 1928 ohjelman martoista.

Muita järjestöjä, joissa Elin Malin toimi aktiivisesti olivat mm. Suomalainen Naisliitto, jonka perustajajäsen hän oli, Kirjoja sokeille yhdistys, jossa hän lisäsi merkittävästi sokeiden kirjastoa, Sokeain keskusliitto, Naisasialiitto Unioni, Z. Topeliuksen lapsuudenkotisäätiö, Kotiteollisuus Pirtti, Söörnäisten yhteiskoulun kouluvaltuusto ja Inkerin apu-komitea. Järjestötoiminnassaan hän ei ollut mikään ’takarivin tyttö’, vaan kuului yleensä aina aktiivijäsenenä johtokuntaan ja toimi lukuisissa luottamustehtävissä, ollen milloin rahastonhoitaja, sihteeri tai puheenjohtaja. Aikalaiset pitivät häntä nimenomaan tekijänä, ei niinkään visioivana puhuja. Esimerkiksi Emäntälehden ilmoituksissa Elin Malin mainittiin usein arpajaispalkintolahjoitusten vastaanottajaksi.

Elin Malinia voidaan luonnehtia myös itsenäisyystaistelijaksi, jolle suomalaisuuden aate oli hyvin tärkeä asia. Ennen Suomen itsenäistymistä sortovuosien aikana Elin Malin toimi aktiivijäsenenä vastarintaliike Naiskagaalissa, jonka rahastonhoitajana hän toimi ennen Cely Mecheliniä. Myös vuosina 1917-18 Elin toimi aktiivisesti Suomen itsenäistymisen puolesta. Sisällissodan jälkeen Elin oli Dagmar Neoviuksen ohella yksi niistä 11 naisesta, jotka tekivät aloitteen Jääkärimerkin tekemiseksi. Toisen maailman sodan aikaan Elin oli jo eläkkeellä monista luottamustehtävistään, mutta toimi vielä aktiivisesti invalidiperheiden hyväksi.

Elin Malinilla oli kyky nähdä tärkeät asiat, joihin voi vaikuttaa ja sitten osallistua siihen. Esimerkiksi kun kieltolain aikaan luultiin kaikkien naisten kannattavan kieltolakia, olivat mm. Elin Malin, Annie Furuhjelmin, Cely Mechelin sekä kaksi muuta aktiivimarttaa niiden 11 naisen joukossa, joka panivat alulle adressin kieltolain kumoamiseksi.

Luonteeltaan ja olemukseltaan Elin oli pirteä, nuorekas, rehti ja joustava. Aikalaiset kuvasivat häntä nuoremman oloiseksi mitä hän oikeasti oli. Elinin tunteneet voivat vain ihmetellä sitä vapaaehtoistyön määrää, mitä Elin teki ja arvelivat, että päiväaika ei aina riittänyt kaikkien töiden tekemiseen, vaan piti ottaa yötä avuksi. Näin oli varsinkin passiivisen vastarinnan, Naiskagaalin aikaan, jolloin työ pitikin tehdä salassa ja usein öiseen aikaan. Emäntälehdessä luonnehdittiin Elin Malinia hänen 75-vuotispäivän tienoilla ihmiseksi, jolle ”En ehdi” oli täysin vieras käsite, tämä kuvastaa hyvin sitä tarmoa, millä hän järjestötyösaralla toimi.

Tunnustuksena marttatyöstä Elin Malinin sai Marttaliiton suuren kultaisen ansiomerkin vuonna 1925. Ansioistaan järjestötoiminnan ja valtion hyväksi hänelle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun ansiomerkin vuonna 1948.

Jaa sivu