Suppilovahvero (Cantharellus tubaeformis) on suosituimpia ruokasieniä. Suppilovahveron satokausi alkaa yleensä syyskuussa ja jatkuu lumen tuloon asti. Jäätyminen ei pilaa itiöemiä eli sieniä, vaan niitä voi kerätä lumen altakin syötäväksi. Suppilovahvero on 70-luvun löytö. Sitä alettiin kerätä yleisemmin vasta silloin. Nykyään sieni kuuluu eteläisen ja keskisen Suomen sienestäjien suosikkisieniin.

Aurinko on kesällä D-vitamiinin tärkein lähde. Myöhään syksyllä ja talvella D-vitamiinia saadaan vain ruoasta, maitotuotteista, kalasta, vitaminoidusta margariinista. Lisäksi monet sienet ja niistä erityisesti suppilovahvero on hyvä D-vitamiinin lähde.  Osteoporoosia ehkäisevää D-vitamiinia on suppilovahveroissa runsaasti, 30 mikrogrammaa sadassa grammassa sieniä. Vegaanille suppilovahvero onkin oikea aarre.

Tuntomerkit

Suppilovahvero kasvaa tiheinä ryhminä sammaleisissa kuusivaltaisissa metsissä, usein kallioitten pohjoisrinteillä. Sieni on piiloutunut usein syvälle sammalikkoon niin, että sitä on vaikea erottaa maahan varisseista ruskeista lehdistä. Suppilovahvero on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa harvinaistuen pohjoista kohti.  Lajin runsaimmat pohjoisimmat esiintymät ovat napapiirin tuntumassa, mutta sitä on tavattu Inarissakin. Suppilovahveroa tavataan Euroopassa ja Pohjois-Amerikan pohjoisosissa. On joitakin viitteitä siitä, että Pohjois-Amerikan länsiosien suppilovahverot kuuluvat eri lajiin tai alalajiin kuin Euroopan ja Pohjois-Amerikan itäosien sienet.

Suppilovahvero on hento sieni, jonka ohutmaltoinen lakki on reunoiltaan poimuttunut, päältä vaihtelevan kellanruskea-harmaanruskea. Lakki on selvästi syvänapainen tai suppilomainen. Lakin helttamaiset poimut ovat johteiset, matalat ja haaraiset ja selvärajaisesti päättyvät. Väriltään ne ovat keltaiset tai harmaat. Ohut keltainen tai kellanharmaa jalka on sileä ja ontto. Ruotsissa sienen lempinimi onkin ”hönsbensvamp” eli kananjalkasieni.

Kosteikkovahvero (Cantharellus lutescens) muistuttaa ulkonäöltään suppilovahveroa. Se on selvästi harvinaisempi kuin suppilovahvero. Kosteikkovahvero on kalkinsuosijasieni. Selvimmät erot suppilovahveroon verrattuna on kasvupaikan lisäksi alapinnan sileys ja oranssinkeltainen jalka. Kosteikkovahvero on samaan tapaan ruoaksi käsiteltävä kuin suppilovahverokin.  Rustomaisen sitkeä ja niljakas rustonupikka (Leotia lubrica) muistuttaa nuorta suppilovahveroa värinsä ja muotonsa vuoksi, mutta siltä puuttuvat lakin alapinnan poimut. Rustonupikka on todennäköisesti lievästi myrkyllinen.

Käyttö

Suppilovahvero on monella tapaa erinomainen sieni. Makupisteitä se saa useimmilta täydet kolme tähteä. Sieni on yleensä aina puhdas, siitä löytyy tosi harvoin toukkia. Sieni kestää myös hyvin kuljetusta ja säilyy tuoreena jääkaapissa useita vuorokausia.

Suppilovahvero on hyvin monikäyttöinen sieni. Syksylle tuoksuva suppilovahverokeitto on suosituimpia sieniruokia. Suppilovahverosta syntyy hyvin myös herkulliset muhennokset, paistokset, piirakat ja etikkasäilykkeet. Niitä voi myös karamellisoida ja tarjota esim. jäätelön ja marjojen kanssa. Sienen jalka on hieman lakkia sitkeämpi. Suppilovahveroissa on jonkin verran sienisokeria eli trehaloosia.

Käsittely

Suppilovahverosta syntyy nopeasti ruokaa. Puhdistetut, halkaistut suppilovahverot laitetaan suoraan pannulle ja kypsennetään siinä. Suppilovahveroita voi kerätä jäätyneinäkin. Tällöin sienet kannattaa puhdistaa ja pilkkoa jäisinä suoraan pannulle ensin sulamaan ja sitten kypsentää omassa nesteessään.

Säilöntä

Suppilovahveroita voi säilöä kuivaamalla ja pakastamalla. Jäätyneitä sieniä ei suositella kuivattavaksi, vaan ne on parasta pakastaa esikypsennyksen jälkeen. Esikypsennyksellä tarkoitetaan paistamista pannulla niin, että osa sienen nesteestä haihtuu. Suppilovahveroista tulee erinomaista chutneyta ja muita säilykkeitä.

Kuivatut suppilovahverot ovat hyvin vahvan makuisia. Mahdollisen karvauden poistamiseksi kuivattuja sieniä voi liottaa hetken vedessä ja sen jälkeen kaataa liotusvesi pois.

Katso tarkemmat ohjeet pakastamisesta ja kuivaamisesta täältä.