Jouluaamun kirkkomatka maaseudulla, siinä on jotakin tunnelmarikasta, sellaista mikä ei vanhene, eikä kadota viehätystään. Tämän juhlatunnelman herättäjä on valo. Jokaisen asunnon, pienimmänkin mökin ikkunalla tuikkii joulukynttilä kirkkoväen ohikulkiessa. Kirkossa tulvahtaa tulijaa vastaan valo sadoista kynttilöistä. Valo kohottaa juhlamieltä ja irroittaa ihmisen mielen arki-askareista. Siksi juhlahetkinä valaisemme kotimmekin runsaasti.

Mutta juhlahetkiä on ihmiselämässä harvoin, pitkiä harmaita arkipäiviä monta. Sentähden koetamme tehdä arkielämän niin hauskaksi kun mahdollista kodissamme. Silloin viihdymme siellä kaikki niin nuoret kun vanhatkin.

Tupa eli pirtti on tavallisesti maalla se paikka, jossa perhe eniten oleskelee. Mutta usein tässä tuvassa on niin vähän valoa, ettei näe lukea eikä käsitöitä tehdä. Sentähden nuoret töistä päästyään lähtevät kylälle joka ilta. Puolipimeässä tuvassa on ikävä istua, eikä haluta niin aikaisin nukkumaan menokaan. Täytyy lähteä jonnekin aikaansa kuluttamaan. Kuinka toisenlaista se olisi, jos olisi enemmän valoa. Kaikki tuntuisi niin kodikkaalta. Yksi joukosta lukisi ääneen, toiset tekisivät käsitöitä. Ilta kuluisi hupaisesti ja jotakin hyödyllistä olisi toimitettu. Moni hyvin vietetty ilta kodissamme voisi tulla juhlahetkeksi elämämme varrella.

Kun siis kohta sytytämme joulukynttilät viettääksemme niiden valossa Pohjolan kotien kaunista juhlaa, muistakaamme valon merkitys myöskin arki-iltoina. Siis enemmän valoa!

O.A.

(Olga Autere)

Jaa sivu